Matintuomio ja geokätköilyä sekä kurssinpäättäjäiset

Olen löytänyt geokätköilyn avulla omasta ja lähikunnista
mielenkiintoisia nähtävyyksiä,
kiinnostavia paikkoja ja kuvauksellisia maisemia
sekä  tutustunut paikkakuntien historiaan.
Mieltäni on hiertänyt oman kunnan teollisuusalue,
jolla on kolean tuntuinen nimi, Matintuomio.
No, nyt nimi selvisi, kiitos geokätköilylle.

Kätköttäjän tarinan mukaan, alue on saanut nimensä 1800-luvulla
surmatun Posti-Matin mukaan. Postinkantaja oli löytynyt siltarumpuun sullottuna,
mutta sen kummemmin postia kuin tekijääkään ei koskaan löydetty.

En osaa sanoa, onko tarina tosi vai mielikuvitusta,

mutta hieman puristi rintaa, kun pimeässä etsin kätköä.

Silta on mielestäni upea. Sopisi nähtävyydeksi,
mutta sillan päällä kasvoi männyntaimia ja
muutenkin ympäristö oli hylätyn näköistä.
Ennen on osattu rakentaa, vai mitä?
Ja turha etsiä geokätköä sillasta, se ei ole siellä,
vaan ihan toisaalla.

Eilen oli eläkeläisyhdistyksemme atk-kurssin päättäjäiset.
Väittäisin, että opin näiden kahden kuukauden aikana
yhtä paljon kuin kurssilaisenikin.
Oppiminen on vuorovaikutteista.

Porukka oli aivan mahtavaa!
Täytyy todeta, että kaiken ikäisenä voi oppia,
kun intoa ja iloa löytyy.

Kiitokseksi sain haleja, kortteja, nameja ja kukkia.

Valoa ja lämpöä

Eilen aurinko rävähti esille, ja myyrhänharmaat pilvet väistyivät.

Pyydystin valoa ja lämpöä kuviini.

Kaunista sunnuntaita!

(Meillä tosin sataa räntää.)

 

 

 

 

Kanalasta koiranpentuun ja pimeydestä pitsiliinoihin

No, niin siinä sitten kävi,

että pitkään haaveilemani, ja osin suunnittelemani,

kanala vaihtui koiranpentuun.

Meidän pihapiirissämme liihottelee vähintään viisi haukkaa.

Olen omin silmin nähnyt kuinka ne nappaavat pikkulintuja lennosta kynsiinsä.

Haukkoja on erikokoisia, myös kanahaukkoja.

Suunnittelin, että kanani saisivat välillä ulkoilla pihalla vapaana,

mutta tuon haukkavaaran vuoksi, kanaset olisivat häkissä koko ajan,

eivätkä kanssani puutarhassa, ei iloa kanoille eikä minulle.

Se sitten siitä, joten meille tuleekin sitten tämmöinen Myssymissi.

Wiima-tyttösen kuvasi koiravalokuvaaja Tuomo Nyqvist.

Meillä on kaksi mäyräkoiraa ennestään, Myrsky ja Tuisku,

joten Wiima täydentää Puhureiden sarjaa.

Saas nähdä kuinka käy, kietooko Wiima pojat tassunsa ympärille,

vai syntyykö kärhämöintiä. Se nähdään viikon kuluttua.

Onneksi tuli hieman lunta, niin iltalenkilläkin pärjää ilman otsalamppua.

Kotipihaa kuvattuna tieltä käsin, kännykällä.

Haaveilen uudesta järjestelmäkamerasta.

Nykyinen kamerani on 12 vuotta vanha,

ja todella hidas ottamaan kuvia, vielä hitaampi kuin minä.

Napsin kuvia, mutta kameran tekniikka on minulla aivan hakusessa.

Olen katsellut uutta kameraa netistä, mutta kun en yhtään ymmärrä,

mitä ominaisuuksia missäkin kamerassa on, ja miten tietty ominaisuus

on ylivoimaisempi kuin toinen. Huoks.

Sitten kun vertaan ja googletan eroja, oloni on entistä tumpelompi.

Tintit ovat taas pääosassa kuvissani.

Ja vielä juttua pitsiliinoista.

Ystäväni Tiina keksi niille käyttöä.

Vinkit voit lukea martta-blogistani:

Pitsiliinat, piltit ja Suomi 100-vuotta

Luin kirjan: Käärmeitten kesä, Virpi Hämeen-Anttila

Käärmeitten kesä on kirjailija Virpi Hämeen-Anttilan toinen kirja sarjassa Karl Axel Björkin tutkimuksia. Kirja on julkaistu 2015 Kustannusosakeyhtiö Otavan toimesta.
ISBN 978-951-1-29206-7.

Käärmeitten kesä on järjestyksessä toinen Virpi Hämeen-Anttilan romaani 1920-luvulle sijoittuvasta historiallisesta dekkarisarjasta. Ensimmäisen teoksen nimi oli Yön sydän on jäätä.  Kirjan voi lukea itsenäisenä teoksena, vaikka siinä onkin viitattu ensimmäisen kirjan tapahtumiin, mutta juonen kannalta viittaukset eivät ole tärkeitä. Suosittelen kuitenkin aloittamaan sarjan lukemisen Yön sydän on jäätä –kirjasta, sillä siten pääset parhaiten sisään Björkin maailmaan.

Käärmeitten kesä on nimensä mukainen myrkyllinen ja tappava. Björk saa tutkittavakseen vanhan naisen sydänkohtaukseksi määritellyn kuoleman ja koruvarkauden. Virkamies ja harrastajasalapoliisi Karl Axel Björkin tutkimukset, yhdessä ystävänsä ylikonstaapeli Martti Ekmanin kanssa, johtavat uusien selittämättömien kuolemien kautta mielipuolisen kavalan myrkyttäjän jäljille. Myrkyttäjä luo nahkansa kuin käärme ja harhauttaa näin myös terävä-älyistä Björkiä.

Tarinassa on runsaasti henkilöhahmoja, jotka kuljettavat juonta värikkäästi eteenpäin. Sivuhenkilötkin on kuvattu tarkasti, ja jokaisella hahmolla on luonne. Kaupunkikuvaukset ovat ilmeikkäitä ja pienellä mielikuvituksella pääsee tapahtumiin suorastaan mukaan. Kirjailija on tehnyt tapahtumat eläviksi. Lempeä ja intohimoakin on tarjolla, juuri sopivasti. Koska tapahtumat sijoittuvat 20-luvulle, läsnä ovat myös vakoilu, sota, isänmaallisuus ja luokkaerot.  Vetäväjuoninen tarina kantoi kannesta kanteen.

Björk-sarjan kirjat:
Yön sydän on jäätä, 2014 Otava
Käärmeitten kesä, 2015 Otava
Kuka kuolleista palaa, 2016 Otava
Koston kukat, 2017 Otava

”Hän lueskeli iltakahdeksaan ja pani sitten toimeksi. Kun hän
oli lisännyt kasvoihin peilin edessä useita kerroksia väriä, lii-
maa ja kittiä, hän ei olisi itsekään tuntenut itseään. Kasvojen
tultua valmiiksi hän kiinnitti parran ja paksummat kulmakar-
vat. Peruukin hiuksia piti jonkin verran kähertää ennen kuin
se oli valmis päähän asetettavaksi. Sitten hän otti esille ulko-
näköön sopivia vaatteita. Naamioasujen vaatteet hän osti aina
huokealla lumpputorilta, juutalaisten narikasta tai käytettyjä
vaatteita myyvistä kaupoista. Jalkaansa hän pani jälleen varsi-
kengät, joihin oli kätketty puukko. Sen hän otti aina mukaan,
jos hän liikkui yöaikaan eikä vain kävellyt, vaan hankki tietoja.”

Varjostimia ja ikikukkia

Vihdoinkin muistin kirjoittaa kauppalistaan: varjostimet.

Kauniit leidit ovat odottaneet varjostimiaan jo vuoden tai parikin.

Kaupan hyllyllä oli iso valikoima erilaisia lampunvarjostimia.

Pieniä oli tasan kaksi, punainen ja valkoinen.

Juuri oikeat värit!

Nyt ei valo häikäise, ja leidit ovat viimeistellyn näköisiä.

 

Saimme nauttia lumesta vain puoli päivää.

Oli kyllä hetken ihanan valoisaa, mutta nyt enää kuraista.

Violetit taotut ikikukkani tuovat väriä puutarhaan kaikkina vuodenaikoina.

 

Olen harrastanut taas tinttikuvausta.

Kuvauspuuhassa, kuivin jaloin keittiöstä käsin,

vierähtää tovi jos toinenkin.

 

Tietotekniikkaa eläkeläisille

Kuva liittyy oppimiseen sekä opettamiseen,

ja on nimeltään Oppimisen siivet kannattelevat pitkälle.

Koulutan tietotekniikka, eli kuten eilen opin Eläkeliiton nettiopastajakurssilla,

tarjoan nettisivistystä, oman paikkakuntani eläkeläisille.

Kurssi on jo aivan lopuillaan, pari viikkoa enää jäljellä,

niin se aika mennä vipeltää nopeasti,

kun saa olla innokkaiden ja iloisten oppijoiden joukossa.

Kirjoitin aiheesta Martta-blogiini.

Ja kyllä, oppia voi minkä ikäisenä tahansa,

kunhan on halua ja innostusta.

Ai niin, minäkin olen eläkeläinen.

Tunnelmia viikon varrelta

Marraskuu puolessa välissä.

Sääkuvaukset ovat jääneet vähiin.

Syy on se, että meillä on tiet märkiä ja todella kuraisia,

eikä koirapojat, nimistään huolimatta, Myrsky ja Tuisku, 

ole omasta mielestään säänkestäviä,

 eivätkä näin suostu lähtemään kaveriksi ulos,

muuta kuin pakottamalla.

On kuin vetäisin perässäni kahta painavaa pulkkaa.

Ettei koko juttu mene säämärinäksi,

niin on ollut myös satunnaisesti upeita päiviä,

tai iltapäiviä, juuri kun aurinko lähtee laskemaan

eli klo 15-16, jolloin olen siepannut tunnelmia talteen.

Lintuja voi kuvata keittiön ikkunasta säällä kuin säällä.

Kerro, kerro kuvastin...

Eilen, maanantaina, ripsi kevyesti räntää,

mutta katsokaa tuota säihkyvää auringonlaskua.

Oi että!

Kyllä, olen viritellyt jo kausivaloja.

Sunnuntain säätilaa voisi kuvata pellinharmaaksi.

Kävimme reippailemassa koko perheen voimin Mustialan puistoissa.

Meillä maalla ei ole katuvaloja,

joten naapurikaupungin valosäihke on nähtävyys.

Lauantaina kävin teatterissa Riihimäellä katsomassa Arvoituksellisia muunnelmia,

rooleissa Heikki Kinnunen ja Ilkka Heiskanen.

Voi hyvän tähden!

Juonessa oli solmuja ja koukkuja enemmän kuin kalaverkossa silmiä.

Soljuva teksti sai mieleni hyrisemään.

Olen liittynyt Eläkeliiton Tammelan yhdistykseen,

missä tuntuu olevan iloista ja aktiivista joukkoa,

joten tulen osallistumaan hyvin järjestettyihin ryhmäreissuihin vielä monta kertaa,

mennään siis vauhdikkaasti bussilla ja porukalla.

Miksi, oi miksi, Nukkumatti tulee liian aikaisin,

sillä yöpöydällä odottaa lukuvuoroaan monta mielenkiintoista kirjaa?

Hymyillyttää

...nämä lintusten puuhat.

Riemua ja lennokkuutta päivääsi!

 

 

 

Haaste - merkityksellinen puu

Sain puisen haasteen Vaarin torpan puutaha -blogista, Pirkolta.

Haaste koskee itselle merkityksellisiä puita, 

ja toivon, että postauksestani ei tule puisevaa.

Kiitos Pirkko kiinnostavasta haasteesta.

R-a-k-a-s-t-a-n puita!

Aivan kaikkia puita.

Pihapiirissämme kasvoi muuttaessamme tänne 10 vuotta sitten

omenapuita, kuusia, koivuja, pihlajia, vaahteria ja tammia.

Vanhimmilla puilla oli ikää jotakuinkin 100 vuotta,

joten osa puista oli pakko kaataa.

Haaveenani on pienimuotoinen arboretum.

Olenkin istuttanut tontillemme paljon puunalkuja:

hevoskastanjoita, tuohituomi, korkkipuu, pyökki,

Saksan pihlaja, hopekuusia, hemlokki, sembramäntyjä,

mongolian vaahtera, mäntyjä, kuusia, saarneja,

punalehtisen koivun ja vaahteran, jalavia, surukuusi,

hopeapaju, omena-, kirsikka-, päärynä- ja luumupuita.

Jotain varmaan unohtuikin ja monta puuta on vielä hankintalistalla.

Lisäksi pidän kovasti vanhoista puuhuonekaluista,

vanhasta harmaasta laudasta, sileäksi kuluneesta tai ryhmyisestä.

Puu kuuluu juurevasti suomalaiseen perinteeseen,

niin rakennushistoriaan, kuin luontoon sekä pihapiireihimme.

Olen myös puunhalaaja.

Kaikki puut ovat minulle merkityksellisiä.