Lapsuuden puutarha –haaste

Sain Minnalta Puutarhurin Majasta soman haasteen,

jossa pitää kertoa lapsuuden tai nuoruuden puutarhasta.

Niinpä kerron syntymäkotini pihapiiristä.

Synnyin 50-luvulla savolaiseen pienviljelijäperheeseen,

tosin kun olin vuoden ikäinen muutin vanhempieni kanssa Hämeeseen.

Muistoni perustuvat kesälomareissuihin ja valokuviin.

Mummo, isäni äiti, jäi sotaleskeksi kahden pienen lapsen kanssa.

Ennen sitä, mummoni ja ukkini, olivat rakentaneet talon ja talousrakennukset.

Ukkini oli hyvin edistyksellinen mies, ja niinpä pihapiiriin istutettiin

omenapuita, jotka olivat suuri harvinaisuus sillä leveysasteella,

sekä marjapensaita peruna- ja ryytimaan lisäksi.

Muistan myös syreenipensaan, juhannusruusut ja keisarinliljat.

Talo, nykyisen mittapuun mukaan torppa,

sijaitsi korkealla valoisalla mäellä.

Kesällä pihalla oli valkoisia apilankukkia.

Muutenkin luonnonkukkia ja -marjoja oli runsaasti.

Mummolla oli aina kesäisin tarjota viinimarjamehuja janojuomaksi.

Pulloja säilytettiin lähteessä rinteen alla.

Samassa lähteessä säilyivät myös maitotonkat,

sillä säännöllisin tulo tuli karjataloudesta.

Mummoni meni uusiin naimisiin ja 

avioliitosta syntyi yksi poika, setäpuoleni,

joka peri tilan.

Nykyisin talo taitaa olla tyhjillään,

sillä setäni kuoltua talo myytiin.

En ole käynyt katsomassa syntymäkotiani

yli 20 vuoteen, ehkä ensi kesänä olisi sen aika...

Muistot talosta ovat lämpimiä, 

sillä silloinhan paistoi aina aurinko,

kesänmakuisia ja onnellisia.
Kouluikäisenä vietin kaikki lomani toisen mummon hoteissa,
samalla kylällä järven toisella puolella.
Siellä oli leikkikavereina serkkuja ja aina hauskaa.

Ilmakuvassa, joka on otettu varmaankin 60-luvun alussa,
on syntymäkotini sellaisena kuin sen muistan.

Alla olevat kuvat olen ottanut 1995.
Omenapuut olivat vielä voimissaan.

Luin kirjan: Loiset, Max Manner

Loiset on kirjailija Max Mannerin uusiin rikosromaani.
Julkaistu 2017, ISBN 978-952-270-359-0.
Kustantaja Arktinen Banaani.

Mitä ajattelet kirjasta, jonka nimi on Loiset? Saatko väristyksiä? Ihmetteletkö? Näin kävi minulle. Tartuin kuitenkin lukuhaasteeseen, sillä pidin Max Mannerin Mayra-nimisestä ihmissuhderomaanista. Kirjan kannen valkea pohjaväri kevensi kirjannimen aiheuttamia reaktioita. Useimpien rikosromaanien kansipaperit ovat synkkiä ja uhkaavia. Pisteet kirjankannensuunnittelijalle Harto Pasoselle. Valkoinen väri erottuu edukseen ja herättää kiinnostusta, näin uskon.

Sitten sukellus kirjan kansien väliin. Kirjan päähenkilö on rikosylikonstaapeli Harri Hirvikallio, joka joutuu melkoiseen myllerrykseen selvittäessään vaimonsa elämää. Kirjan tapahtumat liikkuvat Suomesta Belgiaan ja Ranskaan. Pidän Mannerin elävästä tyylistä kuvailla ihmisiä ja yleisnäkymiä, on kuin itsekin seisoisi tarkkailijana tapahtumissa mukana.

Juoni on polveileva ja mielikuvituksellinen. Tässä rikosromaanissa kietoutuvat yhteen yhteiskunnan ääripäitä edustavien ihmisten kohtalot. Kysymys on rahasta, vallasta, kiristyksestä sekä elämästä ja kuolemasta.

Max Mannerin kirjoitustyylissä on samalla kertaa pehmeyttä ja särmää. Juoni etenee mukaansatempaavan jännittävästi sekä vaivattomasti maasta toiseen. Harri Hirvikallio ei selviä uskaliaasta hankkeestaan ruhjeitta ja iskuitta, ja sielukin tarvitsee matkan varrella lääkettä, mutta miten Harrin käy, sen saat lukea itse.

"Harri oli jatkuvassa tarkkailussa, hän tiesi sen nyt varmuudella.
Yöpymisen maksaminen sai hoitua käteisellä, ja Harri poistui
tuskallisen hitaasti liikkuvan pyöröoven kautta autolle. Hän
päätti, ettei majoittuisi enää koskaan näin kalliisti. Ylenpalt-
tinen prameus ei tuntunut tuovan onnea, eikä raha tarjon-
nut rauhaa. Aito onnellisuus syntyi mielen tyyneydestä, eikä
Harri tuntenut oloaan hiukkaakaan tyyneksi saati onnelliseksi.
Olotila oli pikemminkin uhatun ahdistunut, ja hän huomasi
purreensa hampaitaan koko aamun niin, että pää oli haljeta."

Mäyräkoirat somessa

Sattuipa somasti,

kun tiistaina olin Rengossa hakemassa havuja veljeni mökiltä,

niin YLEn toimittaja Kati Turtola viestitteli minulle,

että voiko hän käyttää lähettämiäni sääkuvia,

joissa on meidän mäyräkoirakaksikomme Myrsky ja Tuisku,

juttunsa kuvituksena.

Kuvani ovat kuulema laadukkaita.

Kiitin kehuista ja annoin käyttöluvan.

Lisäksi hän soitti ja kyseli meidän poikien somettamisesta.

Niinpä sitten artikkeliin päätyi kuvien lisäksi myös pieni tarina Puhureista.

Koko jutun voit lukea tästä.

Olipa koirapoikien kuva eilen myös YLE 1:n sääuutisissa.

Havujenhakureissulla tietysti myös metsäilimme.

Kuvan nappasi veljeni Teemu.

Mehän olemme sääkuuvavat sisarukset...

Oma otokseni ei päätynyt sääkuvaksi,

mutta on mielestäni hauska tilannekuva.

Tinttejä, kuuraa ja daalioita

Tintit ovat hauskoja.

Tämäkin yksilö levitteli siipiään kuin kotka,

 yrittäessään karkottaa muut tirpat pois pähkinäapajalta.

Kävikö pihallamme Hämähäkkimies?

 Pakkanen puraisi daalioitten varret mustiksi,

joten oli aika nostaa juurakot ylös ja kärrätä varastoon.

Mikä kumma siinä on, 

että kun keväällä laitan pieni sieviä juurakoita maahan,

niin syksyllä ne ovat isoja kuin Amerikan kurpitsat?

Kolme kukkalaatikkoa tyhjennetty, kaksi odottaa nostamista.

Voimat meinasivat loppua,

kovvoo hommoo, sanois savolainen.

Viimeiset kuuraiset punahatut.

Aamulla ei enää tarkene mennä pihalle kuvaamaan pelkässä yöpaidassa.

Pimeääkin on, aamu alkaa kajastaa vasta klo 8.

Lauantain Aamu-tv:n sääuutisissa näytettiin kuuraiset humalanlehteni.

Lakaisu- ja luku-urakoita sekä sääkuvia ja säilöntää

Tänään ei satanut,

joten tartuin lehtiharavaan, kun tulin töistä.

Lehtiä olikin ehtinyt kertyä paksu matto.

Märät lehdet eivät ole kevyitä haravoida,

 mutta sinnittelin (sattui peukaloon) ja

sain kuin sainkin yhden käytävän melko puhtaaksi.

Huruuttelen lehtipuhaltimella loput.

Löysin Kesälän rinteestä vielä mansikoita,

mutta kyllä sade oli huuhdellut maut mukaansa.

Sääkuviakin on tullut napsittua.

Alla olevasta maisemasta nautin perheeni kanssa sunnuntaina.

Eikös tämän kuvan nimeksi sopisi,

Vihreä siili sumuisella pellolla?

Tiesitkö, että kirjailija Virpi Hämeen-Anttila on kirjoittanut myös dekkareita?

"Koukuttava murhamysteeri 1920-luvun Helsingissä - Agatha Christien hengessä." 

Kuulosti niin lupaavalta, että seuraavaksi lukuvuorossa on kaikki neljä 

Virpi Hämeen-Anttilan dekkaria, 

joiden päähenkilö on herrasmies ja yksinäinen susi Karl Axel Björk.

Ihailen suuresti ihmisiä, jotka säilövät ahkerasti.

Jututin marttaystävääni Sirkkaa,

joka on säilönnän mestari ja muutenkin taitava keittiötöissä.

Tästä pääset lukemaan Sirkan kuulumisia ja säilöntäniksejä:

Luonto on täynnä hyviä makuja.

Töitä ja tunnelmapalasia

Viikko meni taas nopsasti.

Käyn tämän ja ensi kuun töissä parina päivänä viikossa,

juuri sopiva määrä eläkeläiselle,

näin pysyn virkkuna ja ajanhermolla.

Tapasin torstai-iltana ystävääni Tiinaa 

ja hänen työkaveriaan Hannua,

he olivat työmatkalla seutukunnalla,

ravintola Vispilässä Forssassa.

Olen ennenkin liputtanut tämän lähiruokaravintolan puolesta

ja niin teen nytkin. 

On ihanaa saada luonnollisen ystävällistä palvelua.

Annokset tarjoillaan pöytään, 

eikä lautasia tarvitse itse kiikuttaa pois.

Ruoka sekä muut tarjoumukset ovat aina maukkaita

ja esillepano on todella kaunista.

Ruokaa voi siis syödä myös silmillään.

Kuulkaapa kummaa!

Meillä paistoi hetkellisesti aurinko

tehden varjokuvia seinälle.

Lähden aamuisin etuajassa töihin,

sillä löydän matkan varrelta usein kaunista kuvattavaa.

Pihalla kukat vetelevät viimeisiään.

Tällä viikolla oli yhtenä yönä aste pakkasta.

Kun aurinko paistaa, vaikka vain sen tunnin,

niin sävyt muuttuvat loistaviksi.

Tarjoilu pelaa

Linnut ovat alkaneet parveilemaan.

Tintit koputtelevat ikkunanpieliä etsien ruokaa.

Löysin keväällä kaupan alelaarista keraamisen lintujen ruokintalaitteen,

vai miksi tuommoista nyt sanoisi.

Pyöreä ja punainen, oikein nätti.

Tosin malliltaan tämä lintulauta ei ole paras mahdollinen,

sillä linnut pääsevät sinne sisälle,

joten palloa täytyy pestä ahkerasti,

että se pysyy siistinä ja ruoka puhtaana.

Olen siis aloittanut lintujen talviruokinnan.

Tarjoilen rikottuja pähkinöitä,

ja hyvin näyttää kelpaavan.

Talipötköjen vuoro tulee vasta ensipakkasten alettua.

Lintujen seuraaminen ja kuvaaminen on hauskaa puuhaa.

 

 

 

Ruisleipä ja viimeiset kukkijat

Ruisleipä.

Lämmin ruisleipä ja sipaisu voita.

Niin hyvää, ettei sanotuksi saa...

Ystäväni Anneli leipoo aitoa ruisleipää taikinajuurella.

Sain maistiaisiksi yhden ruisleipäsen,

jossa oli mausteena käytetty kuminaa.

Kyllä maistui!

Lehtiä alkaisi olla jo lakaistavaksi asti,

mutta sateen ryöpsähdykset estävät pihapuuhat.

Tämmöisenä kuravellinä ovat peltotiet.

Näytetiin sääkuvana Hämeen uutisissa perjantaina,

pari muutakin kuvaa on päässyt esille YLE 1:llä.

Kurasta tulikin mieleeni Hai-saappaani,

ne eivät kestäneet kuin kaksi kesää.

Nyt vuotavat, ja edessä on uusien saappaiden hankinta.

Sateitten välissä olen riipinyt ränsistyneitä kesäkukkia kompostiin.

Ikävää puuhaa, koska kädet kastuvat ja kylmettyvät.

Maurice-rakkaani, kukkii vieläkin sinnikkäästi.

Daaliatkin ovat voimissaan.

Huomaat varmaan kuvan oikeassa reunassa linssiluteen,

Myrsky ehdottelee minulle, että voitaisiin mennä jo sisälle.

Peukutetaan

Tämmönen siitä peukusta nyt sitten tuli, suora.

Ennen leikkausta olin kippurapeukalo.

Enkä muuten yhtään peukuta sadesäälle...

Vaahteranlehdet alkavat parveilla.

Sain veljen perheeltä callunan, 

joten syksy on virallisesti korkattu alkaneeksi.

Kirkas täplä kuvassa on kuu.

 Osa pelakuista on jo sisällä.

Pieniä aurinkoja päiväänne!