torstai 15. helmikuuta 2018

Ilonaiheita talvisesta puutarhasta

Mitä puutarhassa tapahtuu talvella, ja onko siellä mitään tekemistä,
entä tuottaako talvinen puutarha yhtä paljon iloa kuin kesäinen?

Eilen oli tämän vuoden lämpimin päivä.
Aurinko lämmitti ihan oikeasti, ja pihalla tarkeni ilman tumppuja.
Koirat kintereilläni, ja kamera kaulassa, lähdin tarkastelemaan puutarhaa.


Ankkapatsaasta näkyi vain nokat, sillä se sijaitsee ruusupuskan lähellä,
minkä päälle olen kasannut lumikeon suojaksi.

Tuisku ja Wiima aloittivat riippapajun harventamisen.
Tarkoitukseni on kaataa puu, sillä se kasvattaa hurjan määrän vesiversoja.
Kaikki kolme koiraani ovat, valitettavasti, sukua jäniksille,
ja kaluavat oksia ja pilkkovat puuntaimia,
jotka pitää suojata aitaverkoilla.


Wiima pentunen, maistelee ja hammastelee aivan kaikkea,
mitä eteen tulee, joten eipä ihme, että mietin kasvien myrkyllisyyttä.
Kuvassa pionipenkki.


Tuisku mielipuuhassaan, oksasilppurina.


Lämpimänä ja valoisana päivänä puutarhassa on ilo olla,
vaikka mitään järkevää tekemistä ei olisikaan.
Hyvää mieltä tuottavat koirat ja niiden hassut puuhat.


Lumi sulaa, mutta turha luulla, että kevät vielä koittaa,
hui hai höpönassut, lunta ja pakkasta tulee vielä monet kerrat,
joten puutarhapenkkejä ei kannata vielä putsata.


Valon määrä on lisääntynyt huimasti.


Ja näkyipä eilen myös huikaisevan sininen taivas.

Talvella(kin) voi nauttia puutarhasta,
ainakin jos mukana on kolme puuhakasta mäyräkoiraa,
kamera on laukaisuvalmiina
ja aurinko lämmittää.

Pitäisiköhän kokeilla puuvartisten talvipistokkaiden ottamista?
Olisi jotain mielekästä puuhaa ja odotusta.


keskiviikko 14. helmikuuta 2018

sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Taidetta ja kulttuurihistoriaa

Kävin mieheni ja Wiima-koiran kanssa taidenäyttelyssä Harjavallassa.
Tutustuimme kuvanveistäjä EMIL CEDERCREUTZIN 
laajaan tuotantoon ja taidekokoelmiin.
Museo, taiteilijakoti Harjula sekä ulkoalue patsaineen 
teki suuren vaikutuksen.
Palaan museolle keväällä,
sillä varmasti myös luonto järvineen on kuvauksellinen.


Aloitimme kierroksen runoilijataitelija Heli Laaksosen somista töistä.
Teokset löytyvät tämän kuun loppuun saakka vaihtuvien näyttelyiden osastolta.

Museo on todella laaja ja kaunis.
Esillepanot ovat upeita.





Tänne palaan...


lauantai 10. helmikuuta 2018

Luin kirjan: Kuoleman kuukausi, Timo Saarto

Kuoleman kuukausi on julkaistu 2017, ja se on kirjailija Timo Saarron kolmas teos. Kustantamo on Karisto Oy. ISBN 978-951-23-6211-0.

Kirjaa lukiessani kävin aikamatkalla 1917-luvulla. Kirja alkoi karusti, nälällä ja epätoivolla. Tapahtumat sijoittuivat viimeiseen kuukauteen ennen Suomen itsenäistymistä. Pieni poika, seurattuaan koiralaumaa, löytää miehen ruumiin tyhjästä viljavarastosta.

Kuvailisin Saarron kirjaa visuaaliseksi rikosromaaniksi. Teksti oli muhevaa ja rikasta. Ajankuva oli niin tarkkaa, että tapahtumat pystyi haistamaan, tuntemaan ja maistamaan. Pelko hiipi vaivihkaa seuralaiseksi ja sai otteeseensa, sopivasti.

Rikoksia oli selvittämässä miliisejä, etsiviä ja poliiseja. Heidän välillään oli yhteiskunnallinen juopa, sillä maamme oli kahtia jakautunut. Tapahtumat pyörivät vauhdikkaasti Helsingin kaduilla ja sokkeloisissa kortteleissa. Vossikoilla ajettiin ja lujaa, välillä juostiin hengenhädässä ja iskuja otettiin sekä annettiin, heiluipa välillä myös teräaseet, eikä laukauksiltakaan säästytty.

Mukana tarinassa oli mieleenpainuvia vahvoja naisia. Leskeys, ja myös työttömyys, oli kova kohtalo, joka saattoi johtaa siihen, että perheen elanto oli hankittava vaikka myymällä itseään. Timo Saarto maalasi ajankuvaa leveällä pensselillä, värikkäästi, vaikka tarinan pohjasävy olikin tumma.

Kirja oli oiva lukunautinto. Sujuva teksti sieppasi mukaansa, ja tarina kantoi loppuun saakka. Jännitystä oli juuri sopiva määrä. Kirjan painopaperi oli mattapintaista ja teksti isohkoa, joten lukeminen oli vanheneville silmille helppoa.

Voitin kirjan Facebookin Dekkariryhmän arpajaisista. Timo Saarto on kirjailija, jota aion seurata ja lukea jatkossakin. Kiitos Timo!

"Metalli kirskui ja siniset kipinät välähtelivät sähköjohdoissa,
kun Kulosaari-Brändön linjan hieno puupaneloitu vaunu kääntyi
Itäiseltä Viertotieltä Pääskylänkadulle. Leo oli kerran kurkista-
nut sisälle tähän Asean erikoisvaunuun ja nähnyt se jalopuiset
seinät ja istuimet. Ikkunoita koristivat roosanväriset verhot. Vau-
nussa oli tuoksunut hyvältä, ei sellaiselta halvalta ja äitelältä mi-
hin tehtaantytöillä ja tupakkaenkeleillä oli varaa."



perjantai 9. helmikuuta 2018

Talvi, inhokkini?

Mitä tehdä talvella?
Kuinka oppisin, edes vähän, pitämään talvesta?

Kävin kuvaamassa talvea,
yritin inspiroitua,
mutta kun ei nappaa, niin ei nappaa.
Olen auttamattomasti kevät ja kesä tyyppi.

Karvahatun korvaläpät hulmusivat vimmatusti tuulessa,
onneksi oli kynsikästumput käsissä,
niin käpälät eivät päässeet aivan jäätymään.
Untuvatoppatakki päällä värjöttelin,
vaikka pakkasta oli vain 12 astetta.

Kyynelpisarat tirisivät silmistä, 
kun urhoollisesti tähyilin valkoisen maiseman yksityiskohtia.
Ja aikani siristeltyäni näin puolikuun kalpean sinertävällä taivaalla,
lintuparven kököttämässä puussa, odottivat aurinkoa nousevaksi,
hiihtäjiä, pilkkijiä ja kävelijöitä reippaili jäällä,
vesi lirisi somasti joessa, osmankäämeihin oli satanut lunta.
Vitsi vieköön, täällähän on nättiä!
Ja ei, en osta suksia enkä luistimia,
tyydyn köpöttelemään kamera kaulassa rannoilla ja pientareilla,
mutta ehkä opin kameran avulla hieman pitämään talvesta,
ainakin leutoina päivinä.

Ai joo, sunnuntaina suuntaan mieheni ja Wiima-koiran kanssa Harjavaltaan
ihastelemaan runoilijataitelija
Heli Laaksosen maalauksia puulle ja parkkikiekolle,
Rakas kutsusin meil 100 viarast!

Meidän koirista tuli mieleeni,
että kuinka kevätkesäihmisen koirien nimet ovat
Pyry, Myrsky, Tuisku ja Wiima?
Vain Räntä puuttuu...



tiistai 6. helmikuuta 2018

Kasvuja

Olen viime päivinä ihastellut pihapiirimme erilaisia kasvuja.
Koiranpentu Wiima täytti 4 kk, 
ja se on kasvanut koiran näköiseksi sekä kokoiseksi.


Pelakuut sinnittelevät. Niiden kasvuaika ei ole silti ihan vielä.


Valonmäärä kasvaa, mikä tekee meidät kaikki iloiseksi.
Aurinko nousi, ja minä pinkaisin pellolle jo ennen klo 8
vastaanottamaan valoa.


Lintujen ruokahalu on kasvanut pakkasten myötä,
niinpä olen lisännyt niille ruokintapisteitä.


 Olemme saaneet vihdoinkin lunta,
joten voimme puhua kasvavista hangista.

Valitettavasti ruokahalunikin on kasvanut,
se yhdistettynä liikunnan vähyyteen,
on kasvattanut michelinrengasta,
jo muutenkin kadonneen uumani,
kohdalle (kuvamateriaali puuttuu esteettisistä syistä).


lauantai 3. helmikuuta 2018

Vaaseja ja fasaaneja

Kuinka monta vaasia yksi ihminen tarvitsee?
Kaksi? Viisi? Kymmenen?
Huh huh, tein pienen inventaarion,
ja minulla oli 59 63 vaasia.

Sanotko vaasi vai maljakko?

(Tartutko vaasihaasteeseen...)
Perjantaina tuprutti kevyttä lunta, 
mikä muuttui kostean raskaaksi,
kun oli aikaa kolata.
Lumitöitä tehdessäni kuulin,
kun fasaanit virittelivät ääniään.
Äkkiä hakemaan kamera sisältä,
sinne jäi kola ja lumilapio hankeen,
sillä tokihan kuvien napsiminen on tärkeämpää kuin lumenluonti.

Fasaanirouvilla näytti olevan paljon keskusteltavaa.


Fasaaniherrat istuivat ylhäisen näköisinä korkealla aidalla,
ja esittelivät parhaita puoliaan rouville.